Lapsuuteni joulu

Lapsuuteni joulut vietettiin mummolassa. Keltaisessa puutalossa keskellä valtavia nietoksia. Talossa, jonka ukkini oli tehnyt omin käsin. Vanha puutalo oli täynnä ihmisiä ja täynnä lämpöä. Ukki istui talon keskellä sijaitsevan suuren takan äärellä ja poltti punaista norttia.  Isomummo ja mummo hääräsivät keittiössä essut päällä. Talon lakakut puulattiat narisivat nauravien ja juoksevien lasten jalkojen alla. Aaton aamuna tunnelma tiivistyi joulukuusen koristelemiseen. Koristeet olivat vanhoja ja hauraita, osa jo äitini lapsuudesta. Päivä tuntui loputtoman pitkältä, koska se joulupukki oikein tulisi? Koskaan se ei tullut ennen päivällistä. Viikkoja valmisteltua jouluateriaa syötiin pitkään ja hartaasti. Pöytä notkui isomummon reseptillä tehtyjä karjalaisia herkkuja. 

Illan hämärtyessä loisti paperinen joulutähti aina samassa ikkunassa kirkkaana. Mummo sytytti kynttilöitä muihin ikkunoihin. Vihdoin! Oli aika kokoontua olohuoneeseen. Mummon johdolla laulettiin kaikki joululaulut, jotka muistuivat mieleen. Järjestys oli aina sama. Ensin hengelliset ja haikeat, sitten vasta leikkisät ja iloiset. Joululaulanta huipentui tietenkin joulupukki-kappaleeseen, minkä loppupuolella kuului ovelta koputus. Koputus sai aikaan lasten kiljahtelua ja kikatusta. Ukki, eno ja isä kantoivat ulko-ovelta valtavan määrän lahjoja sisälle. Pukki oli yleensä jo ehtinyt toisaalle. Kauniit paketit jaettiin juhlavasti yksitellen. Mitä ihmettä paketeista mahtaa paljastua? Loppuilta vietettiin lahjoja ihmetellessä, niillä leikkien. Pyhien jälkeen serkukset lähtivät koteihinsa ja keltainen puutalo jäi odottamaan seuraavia pyhiä. 

Viimeinen lapsuuteni joulu vietettiin vuonna 2001. Seuraavana kesänä mummo nukkui pois. Silloin minulta kuoli myös joulu. Seuraava joulu vietettiin pääkaupunkiseudulla, eikä joulu enää koskaan palannut keltaiseen puutaloon. 

Lapsuuteni joulut ovat lapsuusmuistoistani voimakkaimpia ja taianomaisimpia. Olen todella kiitollinen, että olen saanut viettää lukuisia onnellisia jouluja rakkaiden sukulaisteni ympäröimänä. Nyt äitinä ymmärrän, kuinka suuri lahja se on ollut. Nyt odotan joulua ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Mieleni on vieläkin vähän haikea, keltaisessa talossa on nyt jonkun toisen pienen perheen joulu. Huomaan kaupassa hipelöiväni jouluvaloja ja pohtivani mistä löytäisin meille sen juuri oikeanlaisen paperitähden ikkunaan. Sen, joka koristaisi sitä samaa ikkunaa vielä, kun minä olen mummo. Suunnittelen joulukalenteria, joka kestäisi vuodesta toiseen. Sitä ihanaa, jonka esille ottaminen oli varma merkki siitä, että joulu lähtyi. Sen juhlallinen seinälle ripustaminen aloitti joulun odotuksen. Haluan elvyttää mummolan jouluperinteet ja myös luoda uusia, meidän jouluperinteitä.

Haluan takaisin sen lämmön, kiireettömyyden ja  rakkauden, jotka värittävät muistojani. Haluan kutkuttavan tunteen vatsanpohjassa, kun aattona herään. Lapsuuteni joulu ei ole materiaa, sitä ei voi ostaa eikä käsin koskettaa. Se on tunne täydellisestä turvallisuudesta ja välittämisestä. Se on joulun taika. Ja sen taian haluan antaa esikoiselleni, pienelle Muksikselle. Voiko lapselle tärkeämpää lahjaa antaa?